Miksi moottoripyöräilen? Tämä on kysymys mihin törmään elinpiirissäni jatkuvasti, niin perheen parissa kuin itsekseni ajellessa. Omassa päässäni kysymys tuntuu nousevan esiin useammin syksyn sateisina +2c päivinä kuin kesän helteillä.
Ehkä kaikki alkoi siitä kun pikkupoikana pääsin isän Vespan kyydissä tarhaan. Ja sitten jouduin katselemaan toistakymmentä vuotta sitä autotallissa seisovaa ja kirkkaan punaista ajoneuvoa. Se hiljainen museoajoneuvo, lempinimeltään ”Anakonda”, luultavasti aivopesi minut pelkällä olemuksellaan.
On vaikea eritellä mikä on juuri se tekijä joka saa minut aina palaamaan puikkoihin ja moottoripyörien pariin. Onko se kiihtyvyys ja vauhdin hurma, kanttailu mutkissa, tuulen tuiverrus ja kesäiset maantienvarsien tuoksut, moottorien näpertely ja värkkääminen sekä niiden meteli ja jytinä vai pelkästään ohikulkijoiden ihailevat katseet? Ehkä kaikkea tätä ja paljon muuta.
Ehkä suurimmat kiksit tulevat kuitenkin siitä keskittymisestä ja vapauden tunteesta joka valtaa mielen vähän samalla tavalla kuin lentäessä tai sukeltaessa. Moottoripyöräilyyn pitää keskittyä täydellisesti eikä ajaessa voi samalla tavalla torkahdella tai säätää radiota/puhelinta/lämmityslaitetta/vaimoa/kakaroita kuin auton ratissa. Viimeistään keväällä se jokavuotinen kutina on sietämätöntä ja peltilaatikoilla ajaessani haluan vain päästä pisteestä A pisteeseen B, moottoripyöräillessä itse matka on se tärkeä asia.
Ja tämä tuntuu pätevän kaikkiin moottoripyöräilyn tyylisuuntiin, eri tyylisuuntia kun on tullut kokeiltua ja kaikissa olen viihtynyt. Aloitin skoottereilla koska sellainen oli tallissa ja hommassa oli tyyliä, siirryin nakupyörien kautta tuppereihin tehon ja vauhdin kaipuussani ja päädyin lopulta kruisereiden ja museolaitteiden pariin lähinnä pitääkseni tyylin ja nopeudet jälleen sallituissa rajoissa. Ja mahtuisihan sinne talliin vielä yksi kahvilakilpuri ja kurapyöräkin...
