Isoisän isoisän laivoja metsästämässä
Janne ja Eero Ahosen varustamotoimintaa Kuopiossa 1900-luvun alussa
Höyrystä harrastukseksi
Olen pikkupojasta asti ollut kiinnostunut kaikenlaisista mekaanisista — ja sittemmin myös elektronisista — laitteista. Vuosien varrella olen rakennellut moottoripyöriä ja moottoreita, ja noin kuusi vuotta sitten innostus tarttui myös höyrylaivoihin. Nyttemmin kerään meripäiviä saadakseni höyrylaivan koneenhoitajan pätevyyskirjan.
Vasta tämän höyryharrastuksen tultua muulle suvulle julki tätini Annu (Anna-Maija Ahonen, isäni sisko) ja isäni alkoivat muistella Venemies Ahosen laivuritoimintaa. Se oli minulle täysi yllätys — en ollut näistä suvun puolen höyrylaivahommista koskaan kuullut. Höyrykoneet ja laivat olivat tuolloin jo tulleet osaksi arkeani, joten innostuin tutkimaan, löytyisikö suvun höyrylaivahistoriasta lisääkin. Tämä juttu on tuon tutkimustyön välitilinpäätös.
Sukuhaarasta ja sata vuotta vanhasta laivurihommasta
Sata vuotta sitten Kuopion satamassa polski höyryhinaaja Urpo, jonka Janne “Venemies” Ahonen oli ostanut keväällä 1910 kauppaneuvos Isak Löfiltä 7 500 markalla. Janne oli kuopiolainen yritteliäs liikemies — ja minun isoisäni isoisä.
Olen Ahosten suvussa Janne Venemies Ahosen jälkeläinen sen haaran kautta, joka kulkee hänen poikansa Juho Ahosen kautta isoisääni Mies Ahoseen, isääni Jussi Ahoseen ja minuun. Tässä jutussa kerrottu Eero Ahonen, joka jatkoi Jannen varustamotoimintaa hänen hukuttuaan, oli Juhon veli — siis isoisäni setä.
 |
Janne sai kasteessa nimen Juho. Vanhimmalle pojalleenkin hän antoi saman nimen Juho — ja niin saman suvun samassa pöydässä saattoi 1900-luvun alussa istua kaksi Juhoa, joista isää kutsuttiin Janneksi ja poikaa Juhoksi.
Tähän juttuun on koottu se, mitä tähän mennessä on löytynyt Jannen ja Eeron varustamotoiminnasta sekä heidän laivoistaan Urposta ja Uskalluksesta. Mukana on lehtileikkeitä, vanhoja valokuvia, museoiden ja arkistojen tietoja sekä palasia perheen omasta kronikasta. Etsintä ei ole ohi, ja jutun lopussa on pyyntö lisätiedoista — sukuseuran lukijoilla saattaa olla muistitietoa, jota ei muualta löydy.
Höyrylaiva Gustaf Moenting, eli Sourun Monttu ja myöhemmin Urpo
Höyryhinaaja Gustaf Moenting valmistui Lehtoniemen konepajalla Sourun Rautaruukille Kuopion Karttulaan. Mitat olivat 15,2 × 3,7 × 0,9 metriä, vetoisuus noin 3 tonnia ja koneen “väkevyys” 6 tai 12 hevosvoimaa lähteestä riippuen. Joissain papereissa laivan nimi esiintyy muodoissa “G. Moonting” tai “Gustav Moentig”. Sourun Rautaruukin omisti tuolloin Pietarin Rauta- ja Rautalankatehdas, ja höyrylaiva nimettiin tehtaan johtajan Gustaf af Moentingin mukaan. Vuonna 1899 ruukki ja sen myötä Gustaf Moenting siirtyivät kuopiolaisen kauppaneuvos Isak Löfin omistukseen.
Laivan tarkasta rakennusvuodesta on lähteissä eri tietoja: vanhempi merkintä antaa vuodeksi 1891, Keiteleeltä Iisvedelle -kirja 1892 ja vuonna 1913 Saastamoiselle laadittu myynnin kauppakirjan teksti puhuu Warkauden tehtaalla vuonna 1894 rakennetusta laivasta. Tällainen epäselvyys on tavallista vanhojen laivojen yhteydessä.
Savolaisten suussa Gustaf Moenting ei taipunut, eikä nimen oikeinkirjoituskaan tahtonut onnistua. Puheissa ja lehtiartikkeleissa laivan nimeksi tuli Kustaa Mojentti, Sourun Monttu, Sourun Rutnikka tai vaikkapa Monttoni. Keiteleeltä Iisvedelle -kirjan mukaan laivan ääntä kuvattiin sanoilla “jymäkkä iänj”, ja siitä syntyi sanonta “Huutaa kun Sourun Monttu!”. Ajoittain Monttu toimi myös matkustajalaivana.
Kuvateksti: Isak Löfin kauppakirja Janne Ahoselle 29.4.1910. “Talonomistajalle Janne Ahoselle, Kuopiosta, myyn ja luovutan tästä päivästä alkain, omistamani Sourun Rautatehtaalla sijaitsevan höyryaluksen 'Gustaf Moeting'... Seitsemäntuhannen viiden sadan (Smk 7 500:-) kauppahinnasta...” Lähde: Elinkeinoelämän keskusarkisto, Mikkeli.
Isoisäni isoisä Janne Ahonen osti laivan Isak Löfiltä 29. huhtikuuta 1910 alkuperäisen kauppakirjan mukaan 7 500 markalla. Maksu suoritettiin kolmen kuukauden vekselitunnustuksella, ja ostaja sai oikeuden uusia vekselin muutaman kerran yhtä pitkällä ajalla. Janne antoi laivalle uuden, lyhyemmän nimen Urpo — Monttu oli kai hankala Jannenkin lausua.
Urpolla tehtiin Jannen omistuskaudella säännöllisiä matkustajaretkiä. Savo-lehden ilmoitus 25.8.1910 kutsui kuopiolaisia Vaajasalon kansakoulun kansanjuhlaan: “Kuopiosta lähtee juhlapaikalle höyrylaiva 'URPO' klo 3 ip. ja palaa takaisin juhlan päätyttyä.” Tällaisia kuljetuksia kansanjuhliin ja muihin tapahtumiin Kuopiosta käsin löytyy lehdistä useita.
Janne ehti olla varustaja vain runsaan vuoden: hän hukkui 30. marraskuuta 1911. Alle kahden vuoden kuluttua hankinnasta laiva siirtyi Jannen perikunnalle, ja varustamotoimintaa jatkoi hänen poikansa Eero. Eeronkin aikana Urpo teki samanlaisia juhlamatkoja: Savon Työmies ilmoitti 6.8.1912 Kuopion “Riennon” naisvoimistelijoiden kansanjuhlasta Varkauden Työväentaloilla, ja jutun lopussa todetaan: “Kuopiosta lähtee höyrylaiva 'Urpo' sunnuntai-aamuna kello 6 sekä palaa takaisin maanantai-aamuna.”
Kuvateksti: Urpon kauppakirja Saastamoiselle 10.5.1913. Allekirjoittajina Eeva, Juho (J.), Miina (M.) ja Eero Ahonen — Eero teki kaupan myös muiden myyjien valtakirjalla. Hinta 12 500 markkaa käteisellä. Lähde: Elinkeinoelämän keskusarkisto, Mikkeli.
Ahosten varustamokausi Urpolla kuitenkin jäi lyhyeksi. Perikunta myi laivan 10. toukokuuta 1913 kauppaneuvos Herman Saastamoiselle 12 500 markalla — käteisellä, kerralla maksettuna. Kauppakirjassa myyjinä mainitaan Eeva Ahonen, J. Ahonen (Juho), M. Ahonen (Miina) ja Eero Ahonen, ja Eero esiintyi siinä myös muiden valtakirjalla. Janne oli Sourun Rautaruukilta ostamassaan laivassa kolmessa vuodessa kerännyt kaupanteon teknisen kokemuksen, ja perikunta sai hyvän hinnan.
Saastamoinen teki laivaan isot muutostyöt: kuvan perusteella laipioiden ja kannen korotuksen, uudet kansirakenteet ja muuta. Hän myös merkitsi laivakirjoihin Urpon uudeksi rakennusvuodeksi 1913. Eero Ahonen jatkoi myöhemmin satunnaisesti kapteeninhommia H. Saastamoisen laivoissa, myös Urpon puikoissa.
Saastamoisen kaudelta Urpo on ehtinyt sanomalehtiin myös ikävämmin sävyin: höyrylaiva Louhen onnettomuudessa toukokuussa 1934 Urpo lähti Kuopiosta onnettomuuspaikalle viemään mm. merenkulkutarkastaja kapteeni J. E. Manserusta tutustumaan tilanteeseen. Pohjois-Savossa 16.5.1934 ja Vaasa-lehdessä 17.5.1934 kerrottiin, että Saastamoisen yhtiö oli ryhtymässä Louhen ylösnostamiseen ensiluokan sukeltajien avustuksella. Saastamoinen romutti Urpon Kuopiossa 1950-luvulla, joten itse laivaa ei enää ole.
Uskallus — höyryveneestä joitain tietoja, mutta ei kuvia
Höyryvene Uskalluksesta ei ole löytynyt yhtäkään valokuvaa, mutta sen liikkeistä on vanhoissa lehtiartikkeleissa muutamia mainintoja. Kuopion Kulttuurihistoriallisen Museon (KUHMU) tietojen mukaan Uskallus on valmistettu 1906 Vihtarissa seppä Taavetti Turusen omassa rannassa. Ensimmäiset kaksi vuotta alus liikennöi Kuopio–Heinävesi–Savonlinna-reitillä.
Kuopiossa julkaistussa Otava-lehdessä oli vuonna 1907 pieni juttu höyryvene Uskalluksesta. Tuolloin laivan päällikkönä oli juuri mainittu T. Turunen. Ilmoituksen mukaan “Uskallus ei välitä matkustajaliikettä tämän kesän aikana Parkinlahden, Viitalahden ja Haapalahden väylillä” — sanamuodosta voinee päätellä, että aiemmin laiva nimenomaan oli liikennöinyt tuolla reitillä. Heinäveden Kermajärven pohjoisosissa on kolme järvenlahtea nimiltään Parkinlahti (pohjoisin), Viitalahti ja Haapalahti.
Uskallus mainitaan myös 14.6.1910 Savon Työmies -lehdessä:
“Höyryv. USKALLUS lähtee Kuopiosta kello ½ 4 i.-p. Jokiharjuun, tuoden juhlavieraat ja juhlan loputtua takaisin. (S:o) Toimikunta.”
Ei ole tarkkaa tietoa siitä, milloin Janne osti höyryvene Uskalluksen, joten edellä mainitut jutut voivat olla — tai eivät olla — Venemies Ahosen omistuskaudelta. Sen sijaan seuraava artikkeli osuu varmasti oikeaan aikaikkunaan: Savotar-lehdessä 27.5.1911 oli juttu laivaretkestä:
“Laiwa, joka tulee retkeilijät mukanaan wiemään, ei ole suuren suuri eikä pienen pieni, onpahan waan puolikuntoinen ja -kantoinen höyryalus, Uskallus nimeltään. Mutta ken laiwan pienuutta pelkää, tietäköön, ettei hän joudu wesiwaraan kämmenet melasimina, sillä liikaa lastia ei mukaan oteta, kuletetaan wäki ennemmin kahdesti tai, jos tarwis waatii, kolmastikin. […] Laivamaksu ei ole suuruudella pilattu, ainoastaan 50 p. tulo- ja menomatka yhteensä.”
Kovasti ei Venemies Ahosen varustamotoiminta saa tästä jutusta kehuja: itse alustakin pidetään puolikuntoisena. Toisaalta muut Uskalluksen varustajantoimet eivät näytä lehtiin osuneen, joten suuria kommelluksia ei aluksella tunnu sattuneen.
Uskallus on saanut maininnan myös Savon Kansa -lehdessä lokakuussa 1922, kun 5-vuotias lapsi putosi järveen ja hukkui. Lisäksi löytyi kauppias E. Hirvoselle 9.6.1923 päivätty Uskallus-nimisen laivan kattilan katsastustodistus. Tuon dokumentin mukaan laivassa oli Norrköpingissä vuonna 1887 valmistunut Mekaniska Werkstad Vulcan -valmistajan kattila.
Karttusen Saimaan Höyrylaivaliikenteen 100-vuotishistoria-kirjassa on maininta sekä Urposta että Uskalluksesta. Sama maininta löytyy myös Ilkka Nummelan Kuopion historia III -kirjasta sivulta 155, ja molemmissa lähteissä Urpo luetaan ns. “kolibrihöyryjen” joukkoon — hyvin pienikokoisten höyryalusten tyyppinimi:
“Kuopion ympäristössä kierteli myös kolibrihöyryjä. Sellaisiin on luettava P. J. Pitkäsen ‘Matti’, J. Ahosen ‘Urpo’ ja Edv. Soinisen ‘Uskallus’. ‘Uskallus’ oli aikoinaan seppä T. Turusen laivoja Heinävedellä, missä kone oli kokoonpantu.”
Karttusen kirjan kirjoitusaikoihin Janne ei lähteen mukaan vielä omistanut Uskallusta — tai sitten tuossa kohdassa on virhe. Jannen ja perheen omistuskausi Uskalluksesta tuntuu kuitenkin asiakirjojen perusteella varmalta.
Janne Venemies — kuopiolainen liikemies ja halkosheikki
Janne (kasteessa Juho) Ahonen syntyi Kaavilla 8.12.1852 ja muutti Kuopioon 14.2.1877. Vaimonsa Eva Stiina Pitkänen oli syntynyt Kaavin Pilpassa 21.1.1846, eli kuusi vuotta miestään vanhempana. Pari vihittiin 5.12.1880. Eeva oli ennen avioliittoa palvellut tunnettujen kuopiolaisten ylhäisten taloissa: ensin keittäjänä Haminalahden hovissa von Wrightien luona — taidemaalareiden kuuluisassa kotikodissa — ja myöhemmin sisäkkönä Savo-lehden omistajan Bergrothin perheessä.
Pekka E. Ahosen sukututkimuksen (Ahosten sukulehti, 2013) mukaan Jannella oli Kuopioon tullessaan jo “jonkin moisen omaisuuden”, sillä hän osti pian kaksi tonttia eli puoli korttelia Linnankadun, Puusepänkadun ja Hapelähteenkadun rajaamalta alueelta ja rakennutti niille kolme taloa. Yksi osoite oli Linnankatu 16, nykyisin Asemakatu 16. Taloissa oli sekä perheen oma asunto että vuokra-asuntoja.
Pääelinkeino oli kuitenkin puutavarakauppa, ja erityisesti polttopuut. Janne oli aikansa “halkosheikki”. Halkoja kuljetettiin aluksi purjelotjalla, myöhemmin omilla höyryaluksilla, ja niitä riitti vientiin asti — Viipuriin ja Pietariin saakka. Lautatarha sijaitsi Kuopionlahden etelärannalla, nykyisten terassitalojen kohdalla, ja iso halkotarha oli Haapaniemessä.
Mistä halot ja hirret tulivat? Janne oli ostanut Kaavin Niinivaarasta kaksi tilaa vuosina 1886 ja 1890. Tiloista alettiin 1905 käyttää yhteisnimitystä Telkkävaara, ja niiden yhteispinta-ala oli 650 hehtaaria — metsää ja puuta siis riitti. Pekka Ahosen päättelyn mukaan kuljetus tapahtui hevoskuljetuksilla noin 30 kilometriä Akonpohjaan, josta laivalla Melalahden (Riistaveden) kautta Kuopioon. Sukukronikan tieto, että “Kaavilta Kuopioon laivalla tultaessa oli laivalaituri Melalahdessa”, tukee tätä reitistöä — ja juuri tällä reitillä Janne sai kuulemma nimensä “Venemies Ahonen”.
Ahosen suvulla oli 1910-luvulla siis kaksi höyrylaivaa (Urpo ja Uskallus), kaljaasi (Taimi, 44 rekisteritonnia), lotja (Rauha, 110 rekisteritonnia), veneliike Kuopion keskustassa, halkotarha Haapaniemessä sekä lautatarha Kuopionlahdella ja iso metsätila Kaavilla. KUHMUn tietojen mukaan Rauha oli alunperin ostettu Kuopioon vuonna 1865 45-hevosvoimaisena höyryaluksena, ja vuonna 1871 — eli ennen Ahosten omistusta — se oli muutettu proomuksi.
Janne hukkuu marraskuussa 1911
Suvussa on aina oletettu, että Janne hukkui laivurihommissa. Pekka E. Ahosen sukututkimuskin esittää tarinan kauniissa muodossa: Janne olisi hukkunut “syyskylmään veteen omassa laivalaiturissaan Kuopionlahden rannassa”, ehkä jäisellä laiturilla liukastuttuaan. Tutkimuksen sanamuoto paljastaa kuitenkin, että kyse on sukulaisten arvailusta — “liekö laivan kansi tai laituri ollut jäinen marraskuun lopulla ja hän ehkä liukastui tai joku muu syy sitten oli äkillisen tapaturman aiheuttanut.”
Yllätyksekseni löysin Jannen kuolemasta aikalaisuutisen Raivaaja-lehdestä joulukuulta 1911. Se kertoo aivan toisen tarinan kuin suvussa kerrottu:
“...weneliikkeen harjoittaja Janne Ahonen oli juowuksissa kävellyt Kuopiosta Haapaniementietä likawiemärisillalle josta putosi järween. Vaikka lähelle sattuneet huudon kuultuaan meniwät apuun, ei A:ta woitu enään henkiin wirwoittaa.”
Lopputulos sama, mutta tarina aivan toinen. Janne ei hukkunutkaan omalle laivalaiturilleen laivojensa viereen, vaan oli juovuksissa kävellyt pitkin Haapaniementietä ja pudonnut sen varrella olevalta sillalta avolikaviemäriin. Suvun versiossa totuus oli silotettu kunnioittavammaksi; Raivaajan tieto on aikalaislähteenä luotettavin saatavilla oleva.
Hautajaiset pidettiin keskiviikkona 6. joulukuuta 1911 kello 13.30. Hautauskutsussa, jonka Eeva-vaimo oli laatinut, Jannea kutsutaan “talonomistajaksi” — venemies-nimitys oli sekin tuolloin enemmän puhekielinen kuin asiakirjojen kieleen kuuluva.
Sanomalehden kuolinilmoituksessa Eeva luettelee perheen kokoonpanon: “Hellää ja hyvää puolisoa, isää ja ukkia kaipaavat paitsi minua, kaksi poikaa, yksi tytär, kaksi miniää ja neljä lapsenlasta sekä lukuisa sukulais- ja tuttavapiiri.” Jannella ja Eevalla oli kuitenkin alunperin viisi lasta, joista kaksi oli kuollut nuorina: ensimmäinen Maria Vilhelmiina vauvana 1884–1885 ja Aukusti 11-vuotiaana. Eevan mieli kävi loppuelämänsä raskaana erityisesti pikkutyttärensä kuolemasta — sukukronikan mukaan Janne oli matkalle lähtiessään kehottanut Eevaa kutsumaan lääkärin paikalle, mutta Eeva ei ollut sitä tehnyt, ja lapsi kuoli.
Venemiehen lapset — Juho, Eero ja Miina
Aikuiseksi eläneitä lapsia oli kolme: Juho, Eero ja Maria Vilhelmiina (Miina, “Tuovisen Miina”, s. 1891). Pekka Ahosen sukututkimuksen mukaan Janne oli ajatellut Eeroa liiketoimien jatkajaksi ja Juhoa lukutielle. Niin myös kävi: isän kuoltua isoveli Juho — isoisäni isä — pantiin lukioon Kuopiossa ja hänestä tuli sittemmin saman lukion voimistelunopettaja. Varsinainen ammatti hänellä oli kuitenkin maanmittausinsinööri. Suvun naisetkin päätyivät maanmittauskonttoriin: Juhon vaimo Elin Maria oli kartanpiirtäjänä, ja Jannen sisko Miina meni samaan konttoriin tyttökoulun jälkeen. Ahosen suvulla oli pitkäaikainen yhteys lääninhallituksen maanmittauskonttoriin.
Eero suoritti laivurin tutkinnon ja ajoi paljon isänsä laivoja jo nuorena. Hän oli 23-vuotias isänsä kuollessa marraskuussa 1911, ja hänelle siirtyi varustamotoiminnan vetovastuu.
Kapteeni voimistelemaan ja laiva kiville
Eero Ahosen jälkeläiset kokosivat 1980-luvulla muistinvaraisen perhekronikan nimeltään “Korutonta Kertomaa”, joka kertoo Eeron laivurikaudesta tarinan, joka osoittautui koko Ahosten varustamokauden käännekohdaksi:
“Kerrotaan myös jostakin salaperäisestä laivaonnettomuudesta. Eeron piti kuljettaa 'Urpo'-laivalla jokin puutavarakuljetus, osto- tai myyntitoimitus, sitä emme tiedä. Samanaikaisesti Eeron voimisteluseuralla oli maaseututurnee, joten oli ratkaistava, kumpaan matkaan lähtee. Eero oli ratkaissut asian siten, että hän itse osallistui seuran joukkueen mukana voimistelunäytökseen ja kuljetustehtävän sai joku toinen. Oliko tällä laivurin papereita, sitä emme tiedä. Joka tapauksessa kuljetustehtävä epäonnistui ja tapahtui karilleajo. Vahingot olivat varmaan melkoiset ja harmi vielä suurempi.”
Sukukronikan mukaan tämä onnettomuus oli viimeinen pisara, joka sai Eeron ajatuksiin. Hän ei myöskään luonteeltaan ollut liikemies, ja vaimo Maria oli maaseutuhenkinen — tämä oli kasvanut torpan tyttönä Kaavilla. Voimisteluharrastus liittyy tähän suoraan: Eero voimisteli Kuopion Reippaassa, samassa seurassa kuin olympiavoittaja Hannes Kolehmainen veljineen. Sukukronikan mukaan myös isoveli Juho oli innokas voimistelija; Jannen kotonakin oli kuulemma voimistelutelineet.
Niinpä Urpo myytiin Saastamoiselle, Telkkävaaran tila Enso Gutzeitille ja muu liike-omaisuus realisoitiin. Saaduilla rahoilla — perintörahoilla, laivan myyntirahoilla ja tilan myyntirahoilla — Eero ja Maria ostivat ensimmäisen maatilansa Vehmersalmen Horkanlahdesta vuonna 1913. Tila oli nimeltään Kantola, mutta tämän jälkeen tilaa vaihdettiin, myytiin ja ostettiin moneen kertaan. Sukukronikan mukaan isoveli Juho kehotti yhdessä vaiheessa pikkuveljeään “rauhoittumaan ja asettumaan paikoilleen”, mutta oikean paikan löytäminen näyttää olleen vaikeaa.
Maaseutukierroksen päätteeksi Ahoset palasivat kaupunkiin talvella 1925. Eero meni töihin ensin Saastamoiselle ja myöhemmin VR:n konepajalle. Suomen itsenäistyttyä 1918 hän oli jo aiemmin palannut kippariksi Saastamoisen laivoihin, ainakin Urpon puikkoihin. Sukukronikka mainitsee, että Eero on toiminut myös “Vehmersalmi (nykyisin Paul Wahl)” ja “Papinniemi” -laivoilla. Kronikan mukaan Eero otti vuonna 1922 kipparin paikan myös Kajaanin Uittoyhdistyksen Pajakka- tai Paljakka-laivassa.
Eeron muut laivat — missä ne ovat nyt?
Tämän jutun kirjoittamisen yhteydessä on tullut tutkittua myös, mitä noille Eeron muille laivoille on käynyt. Kahden niistä jälki johtaa vielä tähän päivään asti.
Papinniemi — sama laiva, edelleen höyryllä
Saastamoisen Papinniemi on edelleen olemassa, ja kyseessä on todistettavasti sama laiva, jonka Eero kronikan mukaan tunsi. Hinaajan tarina alkaa vuodesta 1905, jolloin se valmistui Lehtoniemen konepajalla — samalla telakalla kuin Gustaf Moenting — alkuperäisellä nimellään Karttula. Saastamoinen-yhtiö osti laivan 1914, muutti sen hinaajaksi ja antoi sille seuraavana vuonna nimen Papinniemi Heinäveden Papinniemen tilan mukaan. Tila on nykyään Uuden Valamon paikka. Saastamoisen omistuksessa Papinniemi pysyi peräti 55 vuotta — vuoteen 1969 — eli aikataulu sopii saumattomasti yhteen Eeron 1918 alkaneen Saastamoinen-kauden kanssa. Sotavuosina alus joutui sekin epätavallisiin tehtäviin: Korsteenin laivahakemiston mukaan Papinniemi oli mukana miinanraivauksessa Suomenlahdella 1945–46. Saastamoisen jälkeen alus siirtyi yksityiskäyttöön ja vuonna 1979 nykyisten omistajiensa Ari ja Leena Reunasen perheelle. Vuonna 1996 alus hyväksyttiin Museoviraston perinnelaivarekisteriin. Papinniemestä on kirjoitettu mm. Esa Niemisen artikkeli “Papinniemi talviajossa” Korsteeni-lehdessä.
Vehmersalmi — kaksi laivaa, sama nimi
Vehmersalmi-osuus osoittautuu kinkkisemmäksi: Vehmersalmi-nimellä liikennöi Kuopion vesillä eri aikoina kaksi eri laivaa. Vehmersalmen Laiva Oy perustettiin 1918 ja yhtiö osti samana vuonna Suvasvedeltä Kerma-nimisen aluksen ja antoi sille uuden nimen Vehmersalmi. Tämä “vanha Vehmersalmi” ajoi Kuopio–Mustinlahti-reittiä parikymmentä vuotta ja romutettiin n. 1938–1939. Sen tilalle yhtiö osti samana vuonna Maaningan-Pielaveden Höyryvenhe Oy:ltä alun perin 1919 valmistuneen Maaninka-laivan ja nimesi senkin Vehmersalmeksi. Tämä “uusi Vehmersalmi” liikennöi samalla nimellä 1959 asti, ja se elää edelleen vesillä monien nimenmuutosten jälkeen — nykyisin se tunnetaan nimellä S/S Paul Wahl ja risteilee kesäisin Savonlinnasta käsin Saimaalla, mm. Heinäveden reittiä Kuopioon.
Sukukronikka mainitsee Vehmersalmen yhteydessä Paul Wahlin nimellä — kronikan kirjoittajat (Eero Ahosen jälkeläiset 1980-luvulla) ovat siis ilmeisesti tunnistaneet kyseessä olleen näistä kahdesta jälkimmäisen, eli nykyisen Paul Wahlin. Aikataulullisesti Eero olisi voinut kipparoida myös vanhempaa Vehmersalmea (Kerma) 1920-luvulla, joten varmuutta kummasta on kyse, ei tällä hetkellä ole. Kumpikaan Vehmersalmi ei kuitenkaan kuulunut Saastamoiselle, joten kronikan rakenne — “Saastamoisen laivoihin... Tämän lisäksi Vehmersalmi ja Papinniemi” — käsittelee Vehmersalmea selvästi muusta kuin Saastamoisen aluksena.
Pajakka — Kainuun varppilaiva
Eeron 1922 kapteenipaikka oli Kainuun Uittoyhdistyksen Pajakka-laivassa (eräässä kronikan kohdassa nimi muodossa Paljakka). Pajakka oli niin sanottu varppilaiva — höyrykäyttöinen vintturilaiva, joka veti uittolauttoja vaijerin ja ankkurin avulla pitkin vesistöjä. Se oli yksi 1900-luvun alussa hankittuja varppilaivoja, joita Uittoyhdistys käytti Kuhmon järvillä — Lammasjärvellä, Lentualla ja Ontojärvellä — vuosikymmeniä, aina 1960-luvulle asti. Kun Uittoyhdistys 1950–60-luvulla siirtyi voimakkaampiin moottoriveneisiin, vanhoja varppilaivoja romutettiin. Pajakka kuitenkin säästyi romuttamolta ja siirtyi myöhemmin moottorikäyttöisenä yksityisomistukseen Oulujärvelle ja Sotkamon vesille. Valokuvia tästäkin aluksesta ei toistaiseksi ole löytynyt — kainuulaisten uittohinaajien dokumentointi on jäänyt vähäiseksi.
Lähteissä on Pajakan tiedoista jonkin verran ristiriitoja: Suomen Höyrypursiseuran Korsteenin laivahakemisto antaa rakennusvuodeksi 1924 (Ahlström Oy, Varkaus) ja omistajaksi Oulujoen Uittoyhdistyksen, mikä ei täysin täsmää sukukronikan vuoteen 1922. Vanhojen laivojen tiedoissa tällaiset eroavaisuudet ovat tavallisia, eikä Korsteenin tai Karttusen 100-vuotishistoriankaan tiedot ole virheettömiä — toisaalta kummastakin lähteestä löytyy lisätietoa kaikista tässä jutussa mainituista laivoista, ja erityisesti Pajakasta on Korsteenin vuoden 2009 numerossa (s. 70–73) Jussi Kivisen artikkeli “Kainuun tynnyrivarppaajat”, johon kannattaa tutustua jos aihe kiinnostaa lisää.
Tiedon kaivelua
Tärkeimmät kirjalliset lähteet ovat olleet Ilkka Nummelan Kuopion historia III, J. Karttusen Saimaan höyrylaivaliikenteen 100-vuotishistoria, R. Karjalaisen Keiteleeltä Iisvedelle (ISBN 952-90-4231-0) sekä Pekka E. Ahosen sukututkimus, joka julkaistiin Ahosten sukulehden numeroissa 1/2013 ja 2/2013. Sanomalehtiartikkelit on kaikki haettu Kansalliskirjaston digitaalisesta arkistosta digi.kansalliskirjasto.fi.
Iso kiitos Antti Aholle, joka kävi kaivelemassa Elinkeinoelämän keskusarkistossa Mikkelissä — sieltä löytyivät niin Isak Löfin alkuperäinen kauppakirja Janne Ahoselle vuodelta 1910 kuin Saastamoisen kauppakirja Urposta vuodelta 1913. Martti Koponen toimitti tietoja museosta, ja Rami Wirrankoski kaiveli Uskalluksen katsastustodistuksen sekä muisti, että Gustaf Moenting on mainittu ja kuvattu Keiteleeltä Iisvedelle -kirjassa. Pekka Ahosen ja Ahosten sukuseuran kautta on selvinnyt jatkuvasti uusia palasia. Korsteenin toimitus on löytänyt Kansallisarkistosta lisätietoja erityisesti Uskalluksesta — mm. Otava-lehden 1907 ilmoituksen ja Savotar-lehden 1911 laivaretkikuvauksen. Suomen Höyrypursiseuran Korsteenin laivahakemistosta sekä Saimaan höyrylaivaliikenteen 100-vuotishistorian (Karttunen 1945) hakemistoista löytyy lisämainintoja kaikista tässä mainituista laivoista — vaikka noissakin lähteissä on virheitä, ne tarjoavat hyvän lähtökohdan jatkotutkimukselle.
Lisätietoja, korjauksia, muistitietoa?
Onko sinulla tähän liittyvää lisätietoa, korjauksia tai jopa kuvia laivoista Janne tai Eero Ahosen kaudelta? Tai muistaako joku suvussa lisää tarinoita Janne “Venemies” Ahosesta, hänen ajastaan Kuopiossa tai Telkkävaaran tilasta Kaavilla? Erityisesti Uskalluksesta ei ole löytynyt yhtäkään valokuvaa — olisiko sukualbumeissasi jotain mitä emme vielä tunne?
Ota yhteyttä luupilotti @ gmail.com — kaikki vihjeet ovat tervetulleita. Aikaisempia juttujani aiheesta voi lukea blogissani osoitteessa luupilotti.blogspot.com tagilla “Höyry”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti